Ravitsemustieteen pseudohistorioitsijat tulevat

Kirjailija Joonas Konstig kirjoittaa ravitsemusaiheista kolumnia Helsingin Sanomien sivulla. Tuoreessa kirjoituksessaan Konstig viittaa englantilaiseen klassikkokirjailijaan George Orwelliin. Konstig leikkii kysymyksellä: ”mitä George Orwell opettaa meille ruoasta?”

Koska olen itsekin Orwellin kirjallisuuden ystävä, liityn mukaan leikkiin.

Konstig ihannoi kivikautista ja ”alkuperäistä” ruokavaliota. Tuoreessa tekstissään hän haluaa luoda vaikutelman, että myös Orwell ajatteli jotakuinkin samoin. ”Pitkällä aikavälillä kenties havaitsemme, että säilykeruoka on konekivääriä vaarallisempi tappoase”, Konstig siteeraa kirjailijaa.

Oli Orwellin näkemys terveellisestä ravitsemuksesta millainen hyvänsä, hänen kirjallisuudestaan löytyy mielestäni suurempia viisauksia, joista yhden haluan nostaa esiin.

Kirjassaan Vuonna 1984 Orwell muistuttaa, että historiassa piilee suuri voima ja tätä voimaa käyttää se, joka historiaa kertoo. Kirja sijoittuu dystopiaan, jossa diktaattori Isoveli valvoo kansalaisten kaikkia liikkeitä. Tarinan päähenkilö on virkamies Totuuden ministeriössä, joka väärentää historiaa vallanpitäjien haluamaksi.

Historia sivistää, mutta sitä voidaan myös väärinkäyttää propagandan välineenä, sillä menneisyys määrittää monella tapaa identiteettiämme, kulttuuriamme ja käsitysmaailmaamme.

Orwellin ajatus on terveyskäsitysten kannalta ajankohtainen, nimittäin joukko kyseenalaisin motiivein varustettuja henkilöitä on ryhtynyt kirjoittamaan ravitsemustieteen historiaa uudelleen.

He väittävät, että ravitsemustiede on ajanut harhaan. Kaikki mitä meille on opetettu terveellisestä ruokavaliosta on perustunut suureen huijaukseen menneisyydessä, ja tämän huijauksen kapelimestarina toimi mies nimeltä Ancel Keys.

Ravitsemustieteen hiljainen kevät

On kulunut reilut 50 vuotta siitä, kun Silent Spring julkaistiin Yhdysvalloissa. Sen kirjoitti vuonna 1907 syntynyt amerikkalainen biologi Rachel Louise Carson.

Silent Spring käsitteli ympäristömyrkkyjen, kuten DDT:n vaikutuksia luontoon. Kirja käynnisti keskustelun, jota pidetään ympäristöliikkeen syntynä, ja se on saanut kiitosta muun muassa entiseltä Yhdysvaltain varapresidentiltä Al Gorelta. Vain kymmenen vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen DDT kiellettiin Yhdysvalloissa.

Kun Silent Spring ilmestyi, hyökkäsi teollisuus ja erilaiset poliittiset tahot kiinni Carsoniin. Hänen mainettaan pyrittiin tahrimaan keinolla millä hyvänsä. Vuosikymmeniä kirjan julkaisun jälkeen Carsonin mustamaalaus jatkuu edelleen: häntä syytetään miljoonien ihmisten malaria-kuolemista.

”Kritiikistä huolimatta kirja on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä historian merkittävimmistä tietokirjoista”, Vihreä Lanka kirjoitti kirjan 50-vuotispäivänä.

Carsonin tarina muistuttaa etäisesti erään toisen tieteentekijän tarinaa. Edesmennyt amerikkalainen ravitsemustietelijä Ancel Keys on nimittäin saanut sudet kimppuunsa vuosia kuolemansa jälkeen.

Keys tunnetaan ”rasvateorian” isänä. Teorian mukaan tyydyttynyt rasva suurentaa veren kolesterolipitoisuutta ja siten lisää sydän- ja verisuonisairauksien vaaraa. Teoria on varsin vakuuttavasti osoitettu todeksi viimeisen sadan vuoden aikana.

Viime vuosina Keysin maine on kuitenkin joutunut loanheiton kohteeksi. Esimerkiksi Joonas Konstig jakaa blogissaan Keys-meemiä, jossa lukee: ”Picks data that supports idea that fat is bad. Causes obesity epidemic.”

Tämä saattaa kuulostaa vain hölmöltä vitsiltä, mutta ikävä kyllä se ei ole sitä. Keys on saanut syntipukin leiman otsaansa jopa BBC:n dokumenttielokuvassa The Men Who Made Us Fat.

Syytöksistä huolimatta Ancel Keys – aivan kuten myös Rachel Carson – oli edelläkävijä alallaan. Keys teki merkittävää työtä sydän- ja verisuonitautien ennaltaehkäisyn parissa. Hän oli kansanvälisesti arvostettu tiedemies, jonka käsialaa oli muun muassa maailman ensimmäinen etenevä väestötutkimus Minnesota Business Men Study.

Keys teki perinteisen välimeren ruokavalion tutuksi maailmalla. Ruokavalion perusperiaatteet hän summasi yhdessä vaimonsa kanssa kirjassa Eat Well and Stay Well, joka julkaistiin vuonna 1959.

Suurelle yleisölle Keys tuli tunnetuksi Seitsemän maan tutkimuksestaan, joka osoitti yhteyden tyydyttyneen rasvan käytön ja sepelvaltimotaudin välillä. Tutkimuksen ensimmäiset tulokset julkaistiin Circulation-lehdessä vuonna 1970.

Ennen sitä Keys oli jo Yhdysvalloissa tunnettu sota-aikaisista nälkiintymistutkimuksistaan sekä Yhdysvaltain armeijalle kehittämästään K-ration-kuivamuonapakkauksesta.

New York Times luonnehti ravitsemustieteilijän elämäntyötä sanoin ”uraauurtava” ja ”klassikko”.

Ancel Keys menehtyi satavuotiaana vuonna 2004. Kun häneltä kysyttiin viimeisinä elinvuosinaan oliko ruokavalio hänen pitkän ikänsä salaisuus, Keys vastasi: ”Hyvin todennäköistä, mutta todisteet puuttuvat.”

Nyt 10 vuotta Keysin kuoleman jälkeen tiedemiehen maine uhkaa tahriintua. Historian uudelleenkirjoittajat ovat käyneet hyökkäykseen tutkijaa vastaan.

”…Keys oli todellinen kusipää, joka alentui nimittelyyn ja henkilöhyökkäyksiin”, professori Robert Lustig kommentoi The DailyTelegraph -lehdessä.

Suomalainen terveysbloggaaja Christer Sundqvist kuvaa Keysin mielivaltaisena huijarina, joka ”riehui mielikuvamarkkinoilla”. Myös Joonas Konstig on liittynyt tähän kuoroon. Blogissaan kirjailija puhuu 1970-luvun ”keysiläisyydestä”, ikään kuin tutkijan työ olisi ollut vain jonkinlaista näkemyksellistä ideologiaa eikä tiedettä ensinkään.

Pseudohistoriaa löysin rantein

Uuden historian kertomuksen mukaan Ancel Keys ei ollut ainoastaan huono tiedemies vaan myös huijari, joka petkutti koko tiedeyhteisöä.

Vuonna 1955 Maailmanterveysjärjestö WHO:n kokouksessa Sveitsissä Ancel Keys paljasti sittemmin kuuluisaksi tullee graafin, jonka mukaan sepelvaltimotauti yleistyi sitä mukaa kun rasvan käyttö ruokavaliossa lisääntyi. Trendi perustui YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n tilastoihin kuudesta maasta sekä WHO:n kuolleisuustilastoihin.

Lustig, Sundqvist, Konstig ja kumppanit väittävät, että Keysin graafi oli huijausta. Tiedemies harrasti kirsikanpoimintaa eli tutkimustiedon tietoista valikointia. Näin Keys kyhäsi yhteyden sinne, missä todellista yhteyttä ei ollut.

”Tohtori Keys ei käyttänyt kaikkia saatavilla olevia tietoja”, Christer Sundqvist kirjoittaa blogissaan. ”Hän valitsi maista vain ne, jotka tukivat hänen rasvateoriaansa. Jos hän olisi käyttänyt kaikkien maiden aineistoja, tutkimuksen johtopäätökset olisivat olleet paljon monimutkaisemmat.”

On totta, että Keysillä oli käytössään tilastotietoa 22 maasta, mutta hän päätti käyttää vain kuuden maan tietoja. Lukijalle jää kuitenkin epäselväksi, mistä tutkimuksesta Sundqvist lopulta horisee. Hän ei saa nimettyä edes kritisoimansa esitelmän maita oikein.

Sundqvistin mukaan Keys ”havaitsi esimerkiksi, että Suomessa oli seitsemän kertaa enemmän sydänkuolemia kuin Meksikossa, vaikka molemmissa maissa syötiin yhtä paljon rasvaa. Niinpä oli helpompi jättää Meksiko tilastoista pois, kuin ajatella rasvateoriaa uudestaan.”

Alkuperäisessä kuuden maan graafissa ei ole Meksikoa eikä sen kummemmin Suomeakaan, joten mistä Sundqvist puhuu? Seitsemän maan tutkimuksessa, joka käynnistyi vasta kolme vuotta myöhemmin, Suomi oli kyllä mukana, mutta tutkimus ei liity FAO:n ja WHO:n aineistoon mitenkään.

Sundqvist jatkaa sekavaa kritiikkiään: ”Valitsemalla tutkimukseensa mukaan Suomen, Israelin, Hollannin, Saksan, Sveitsin, Ranskan ja Ruotsin hän sai tulokseksi, että runsas tyydyttynyt rasva aiheuttaa sydänsairauksia.”

Hetkinen, mistä tutkimuksesta nyt puhutaan?

Alkuperäisessä vuoden 1955 esitelmässä sydänkuolleisuutta verrattiin rasvan kokonaiskulutukseen – tyydyttynyt rasva tuli mukaan yhtälöön vasta Seitsemän maan tutkimuksessa.

Seitsemän maan tutkimuksessa oli kuitenkin mukana Suomi, Hollanti, Yhdysvallat, Jugoslavia, Japani, Kreikka ja Italia. Alkuperäisessä esitelmässä taas oli mukana kuusi maata: Yhdysvallat, Kanada, Australia, Iso-Britannia, Italia ja Japani.

Kumpikaan näistä ei siis täsmää Sundqvistin kertomaan.

Sama kaava toistuu lukemattomissa blogeissa ja kirjoissa. Keys oli huijari, ja se todetaan kuin itsestäänselvyytenä, mutta kritiikin takaa paljastuu valtava aukko kriitikon omassa sivistyksessä.

Syyllinen kunnes toisin todistetaan

Äidinkielenopettaja ja nykyinen ”paleoguru” Denise Minger lupaa blogissaan kertoa lukijoileen totuuden Ancel Keysistä.

Kirjoituksessaan Minger toteaa toistuvasti (kuusi kertaa) Keysin kirsikanpoimineen dataa ja päivittelee, miten tämä oli ”hirvittävää”, ”epätieteellistä” ja ”noloa”.

Samassa kirjoituksessaan Minger kuitenkin myöntää, että ei tiedä, miksi Keys valitsi esitykseensä juuri ne maat, jotka hän valitsi.

Kysymys kuuluukin: millä perusteella Keys sitten ”poimi kirsikoita”? Jos maiden valintaperustetta ei edes tiedetä, mihin syytös vilpistä perustuu?

Joko Minger pyrkii tietoisesti mustamaalaamaan Keysin mainetta tai sitten äidinkielenopettaja ei ymmärrä, mitä ”kirsikanpoiminta” tarkoittaa.

Pohditaan asiaa hetki. Ensinnäkin, Sundqvist väittää, että Keys tiputti Meksikon pois, koska se sopi huonosti rasvateoriaan. Voihan se olla totta. Toinen syy tiputtamiselle voi olla se, että Meksikossa ei ollut tuolloin edes kunnollista kuolintodistusjärjestelmää.

Toisekseen, kannattaa huomioida, että Keys jätti pois alkuperäisestä graafistaan myös Suomen, vaikka tilastojen valossa meillä syötiin reilusti rasvaa ja sydänkuolleisuus oli yleistä. Jos Keys kerran valikoi aineistoa niin kuin annetaan ymmärtää, miksei hän käyttänyt Suomea, joka olisi tukenut rasvateoriaa täydellisesti?

Kriitikot eivät voi hyväksyä sitä mahdollisuutta, että ehkä Keys valitsi aineistosta ne maat, joiden tilastot olivat luotettavimmat. Ehkä hän perkasi aineistoa yksinkertaisesti laadun perusteella. Ehkä Keys todella halusi löytää selityksen ja hoidon sairauteen, jota vielä 50-luvulla pidettiin väistämättömänä.

Mikäli Sundqvist, Minger ja kumppanit olisivat tehneet edes sen verran taustatyötä, että olisivat lukeneet Keysin alkuperäisen esitelmän – jonka perusteella tiedemiestä nyt syyttävät – he tietäisivät, mihin maiden valinta perustui.

Keys huomautti, että vain kuusi maata oli tilastojensa puolesta vertailukelpoisia. Eurooppa oli tuolloin toipumassa toisesta maailmansodasta, ja monissa maissa kuolinsyiden raportointi poikkesi toisistaan. Hän valitsi huterista tilastoista ne maat, joista oli yksinkertaisesti luotettavinta tietoa.

Keys teki siis sen, mitä hyvältä tiedemieheltä voi odottaa.

Mutta se ei vain sovi hyvään tarinaan. Ravitsemustieteen revisionistit lähtevät liikkeelle siitä premissistä, että Keys oli huijari – faktoista viis. He vääristävät historiaa omiin tarkoitusperiinsä sopivaksi.

Tälle ilmiölle on olemassa oma nimityksensä, kuten Skepsis kertoo, ja se on näennäis- eli pseudohistoria, jolla ”tarkoitetaan menneiden tapahtumien perusteetonta uudelleentulkitsemista, yleensä henkilökohtaisen tai poliittisen hyödyn aikaansaamiseksi”.

Tämä kuvaa juuri sitä, mitä Lustig, Minger, Sundqvist, Konstig ja kumppanit ovat paraikaa tekemässä. Heillä on oma Totuuden ministeriönsä, joka kirjoittaa historiaa uudelleen kirja ja blogiteksti kerrallaan.

Tässä näennäishistoriallisessa kertomuksessa virallinen ravitsemustiede on aina ollut väärässä ja yhtenä todisteena siitä on kuuluisa huijaritutkija, Ancel Keys.