Oikean tieteen puolesta

Luonnollisuus on tämän päivän ruokatrendi. Suomalaiset haluavat tietää ja ennen kaikkea ymmärtää mistä ruoka on peräisin ja miten se on tuotettu. Eikä kyse ole ainoastaan kuluttajien toiveista, vaan kuten Valio kirjoittaa, luonnollisuus on ”yksi aikamme merkittävistä ruokaan liittyvistä vaatimuksista”.

Yksi luonnollisuustrendin keulahahmoista on amerikkalainen kirjailija Michael Pollan. Hän on tullut tunnetuksi länsimaista ruokakulttuuria ja -tuotantoa tarkastelevista kirjoistaan. Lisäksi Pollan toimii tiede- ja ympäristöjournalismin professorina Kalifornian yliopistossa Berkleyssä.

Kun puhe on ruoasta, Pollanin lausahduksia on viime vuosina siteerattu varmasti enemmän kuin kenenkään muun. Olet ehkä kuullut ohjenuoran: ”Älä syö mitään mitä isoisoäitisi ei tunnistaisi ruoaksi.” Fraasi on alunperin Pollanin käsialaa. Samoin tuoteselosteisiin viittaava neuvo: ”Jos et osaa lausua sitä, älä syö sitä.” Kiistattomasti tunnetuin Pollanin toteamuksista on kuitenkin: ”Syö ruokaa. Sopivasti. Lähinnä kasviksia.”

Pollanin opit ovat arkijärkeen vetoavia. Niissä on koukuttava sanoma ja sopivasti pilkettä silmäkulmassa. Ja kun Pollan avaa suunsa jokainen ymmärtää mistä on puhe. Mies on kommunikoinnin mestari ja vieläpä varsin sympaattinen kaveri.

Mutta vaikka Pollanin ideat ovat houkuttelevia, niissä piilee monia perustavanlaatuisia ongelmia – aivan kuten luonnollisuuden ihannoinnissa yleensä. Pollan erehtyy syyttämään amerikkalaisten huonosta ruokavaliosta ravitsemustiedettä. Hän uskoo, että tiede on perusteitaan myöten rikki eikä siihen käy luottaminen.

Suomalaisille Pollanin ajatukset lienevät parhaiten tuttuja vuonna 2008 ilmestyneestä kirjasta In Defense of Food: An Eater’s Manifesto, josta on tehty käännös Oikean ruoan puolesta (Atena 2009). Kirja keikkui kuusi viikko New York Timesin myyntilistojen kärjessä.

Luonnollisuustrendin kasvaessa teos on edelleen erittäin ajankohtainen – sekä hyvässä että huonossa. Käyn seuraavassa läpi kirjan keskeisimpiä väittämiä, pääosin tiedettä koskevia argumentteja, nimittäin suurin osa kirjan ongelmista liittyy niihin – jääköön luonnollisuus ja ”oikea ruoka” toiselle kertaa. Lähteenä on käytetty kirjan suomen kielistä painosta.

Taru nutritionismin aikakaudesta

Michael Pollanin opit edustavat vastareaktiota ilmiölle, josta Pollan käyttää nimitystä “nutritionismi”. Kyseessä on ideologia, joka pyrkii selittämään ruoan terveysvaikutuksia ravintoaineiden kautta. Nutritionismin perusoletuksena on, että ruoka on perimmiltään vain ravintoaineidensa summa.

“Nutritionismi on tavallaan länsimaisen ruokavalion virallinen ideologia”, Pollan kuvailee kirjassaan (s. 18). Sen juuret ovat syvällä ravitsemustieteessä, mutta viimeistään 1980-luvulla ruokateollisuus hotkaisi sen sisäänsä ja otti omakseen. Siitä eteenpäin länsimaissa on hiljalleen siirrytty ruoan syömisestä ravintoaineiden syömiseen.

Nutritionismin tunnusmerkkinä voidaan pitää vähärasvaisuutta, joka Pollanin mukaan edustaa ravintoaineuskon “pisimmälle vietyä koetta ja – kuten on käymässä selväksi – sen kammottavinta epäonnistumista” (s. 47).

Ravintoainekeskeisyys on tieteelle tyypillinen tapa tutkia asioita, Pollan kertoo. Ravitsemustutkija pilkkoo ruoan mikroskooppisiksi hiukkasiksi, kuten rasvahapoiksi, vitamiineiksi ja antioksidanteiksi, joita hän sitten tarkastelee yksi kerrallaan, ikään kuin tyhjiössä, irti muusta todellisuudesta.

Koska ravintoaineet ovat silmämääräisesti näkymättömiä ja usein mauttomia ja hajuttomia, jää tiedemiesten ja -naisten tehtäväksi selittää meille muille ruokaan kätketty totuus. Pollanin mukaan syömisestä onkin tullut ikään kuin asiantuntijoiden ylhäältä ohjailema ilmiö. Valtion ja ruokateollisuuden merkittävällä tuella tutkijat ovat saaneet meidät uskomaan, että tärkeintä ei ole itse ruoka vaan ”ravintoaine”.

“Kun amerikkalaisten ruokavalio on sälytetty tieteen ja tiedeuskovaisten vastuulle, ollaan siis päädytty tähän pisteeseen: koemme ahdistusta ja hämmenystä aivan perustavimmissakin terveyteen ja ruokaan liittyvissä kysymyksissä emmekä pysty kohta lainkaan nauttimaan yhdestä elämän suurimmista iloista ilman syyllisyyttä tai neurooseja”, Pollan summaa (s. 88).

Reduktionismi ravitsemustieteessä

Michael Pollanin kertomus nutritionismista on kiehtova, mutta se kaatuu periaatteessa jo siihen tosiasiaan, että kuluttajatutkimusten mukaan maku on tärkein valintakriteeri ruokaostoksilla – ja on ollut sitä vuosikausia. Mitään väestötason pakkomiellettä ”terveysruokaa” tai ravintoaineita kohtaan ei ole olemassa.

Mutta onko Pollan oikeassa sen suhteen, että ravitsemustiede on perimmiltään reduktionistinen? Väitettä on vaikea uskoa todeksi, kun ei sille meinaa löytyä pitäviä perusteluita edes Pollanin omasta teoksesta. Lukuisissa yhteyksissä kirjailija itsekin kertoo tutkimuksista ja löydöksistä, jotka perustuvat nimenomaan ruokien ja ruokavalioiden tutkimukseen eikä ravintoaineiden näpertelyyn.

Esimerkiksi sivulla 117 kerrotaan havainnoista, joiden mukaan runsaasti hedelmiä ja kasviksia sisältävä ruokavalio suojaa jossain määrin syövältä. Sivuilla 173 ja 174 kerrotaan runsaasti kokojyvää sisältävän ruokavalion hyödyistä sekä runsaan lihansyönnin vaaroista. Samassa yhteydessä Pollan toteaa: ”Tiedetään myös, että kasvissyöjät eivät ole yhtä alttiita elintasosairauksille ja elävät keskimääräistä pidempään.”

Mistä ihmeestä nämä tiedot ovat peräisin elleivät ravitsemustieteestä? Jos nämä eivät edusta ruoan ja ruokavalioiden tutkimusta niin mitä sitten?

Kaiketi kirkkain esimerkki Pollanin narratiivin ja todellisuuden välisestä ristiriidasta löytyy kirjasta sivulta 117, jossa kerrotaan vuonna 2003 ilmestyneestä artikkelista, joka osoitti, ettei mikään ravintoaine voi yksinään selittää kokojyväviljatuotteiden terveellisyyttä – näin ollen kumoten ”nutritionistisen ravitsemustieteen” perusolettamukset.

Missä tämä mullistava artikkeli oikein julkaistiin? No missäpä muuallakaan kuin maailman tunnetuimmassa ravitsemustieteellisessä julkaisussa nimeltä American Journal of Clinical Nutrition. Mielestäni näyttääkin siltä, että ravitsemustutkijat ovat reduktionismin suhteen Pollanin kanssa pitkälti samaa mieltä.

Ilmeisesti tiedeyhteisö on jo vuosia ollut ruokaan perustuvien ravitsemussuositusten kannalla. Maailmanterveysjärjestö WHO ja YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO julkaisivat vuonna 1996 raportin otsikolla Preparation and use of food-based dietary guidelines, jonka tarkoituksena oli auttaa maita ruokaan perustuvien ravitsemussuositusten suunnittelussa ja toteutuksessa.

Raportti edustaa juuri sitä kokonaisvaltaista lähestymistapaa, jota Michael Pollan tieteeltä peräänkuuluttaa. Alla oleva lainaus – joka perustelee raportin taustoja – kuvastaa tätä hyvin (ks. sivu 5):

1. Ruokavaliot koostuvat ruoista; ne ovat enemmän kuin vain kokoelma ravintoaineita.

2. Ravintoaineiden vaikutussuhteet vaihtelevat eri ruoissa.

3. Prosessointi, valmistaminen ja kypsentäminen vaikuttavat ruoan ravintoarvoon.

4. Eläinkokeista sekä kliinisistä ja epidemiologisista tutkimuksista on saatu vakuuttavasti näyttöä, että tietyt ruokavaliomallit ovat yhteydessä tiettyjen sairauksien alentuneeseen riskiin. Runsaasti hedelmiä ja kasviksia sisältävä ruokavalio on yhteydessä useisiin myönteisiin terveysvaikutuksiin kuten alentunut keuhkosyövän riski. Tiede ei ole kuitenkaan vielä onnistunut täydellisesti osoittamaan mitkä ravintoaineet selittävät tätä. Vaikutus saattaa perustua yhteen ravintoaineeseen, ravintoaineiden tai muiden yhdisteiden yhteisvaikutuksiin tai siihen, että runsaasti käytettynä hedelmät ja kasvikset korvaavat ruokavaliossa jotain muuta ruoka-ainetta.

5. Tiede ei vielä tunne kaikkien yhdisteiden terveysvaikutuksia; tämä selittää lisääntynyttä kiinnostusta esimerkiksi flavonoideja ja fytoestrogeenejä kohtaan. Mikäli huomio kiinnittyy vain yhteen ravintoaineeseen, emme vättämättä osaa antaa riittävästi arvoa tällaisten yhdisteiden hyödyille.

6. Osalla ruoan yhdisteistä saattaa olla biologisia vaikutuksia, joita tiede ei ole vielä tunnistanut.

7. Ruokaan ja ruokavaliohin liittyy kulttuurillisia, etnisiä, sosiaalisia ja perheellisiä näkökulmia, joita taas ei liity ravintoaineisiin.

8. Tutkimusnäyttö viittaa siihen, että kun joitakin mikroravinteita saadaan enemmän kuin niitä tällä hetkellä suositellaan, se saattaa alentaa elintasosairauksien riskiä. Ruokaan perustuvat suositukset saattavat edesauttaa ruokavaliomalleja, joista näitä ravintoaineita saadaan.

Puurot ja vellit sekaisin

Michael Pollanin kirjassa menee jatkuvasti puurot ja vellit sekaisin. Kun Pollan kirjoittaa ravitsemustieteestä, on usein oikeammin kyse terveyspolitiikasta, tiedeuutisoinnista tai jopa mainonnasta. Kirjan kuvaus ravitsemustieteestä onkin lähinnä olkinukke, kirjailijan itse luoma karikatyyri.

Pollan esimerkiksi mieltää nutritionismin ilmiöksi, jossa ravintoaineet saavat kohtuuttomasti painoarvoa suhteessa ruokaan. Tietty ravintoaine, kuten C-vitamiini, saatetaan esimerkiksi nostaa ihmelääkkeen asemaan. Vastaavasti yksittäisestä ravintoaineesta, esimerkiksi fruktoosista, saatetaan maalata kaikkein sairauksien aiheuttaja.

Pollan yhdistää tämän ajatusmallin ravitsemustieteeseen, mutta eiväthän ravitsemustutkijat toimi näin. Tällaista agendaa ajavat useimmiten ravintolisäkauppiaat, julkkislääkärit ja valitettavan usein myös journalistit. Ravintoaineiden demonisoinnin tai ylistämisen takaa paljastuu vain ani harvoin ravitsemustutkija.

Kuva: Ruokavaliot ja ruoan koostumustekijät tieteessä

Paljonko ruokavalioita ja ruoan koostumustekijöitä oikein tutkitaan? Kuvassa PubMed-tutkimustietokannasta saatujen hakutulosten lukumäärä vuosina 1957–2015.

Ollakko vai eikö olla

Oikean ruoan puolesta väittää, että ruoka ja ruokavaliot ovat niin monimutkaisia järjestelmiä, ettei tiede voi niitä ymmärtää. Esimerkkinä tästä Pollan ottaa esiin ruokien yhteysvaikutukset (s. 70):

”Jos juo kahvia pihvinsä kyytipojaksi, lihan sisältämä rauta ei pääse kunnolla imeytymään elimistöön. Tomaattien kera nauttimani oliiviöljy edistää niiden sisältämän lykopeenin imeytymistä. Osa timjaminoksan sisältämistä yhdisteistä saattaa vaikuttaa siihen, miten elimistöni sulattaa sen maustaman aterian…”

Koukeroisia juttuja, toden totta. Asiaa voi tosin lähestyä myös toiselta kantilta. Mielestäni esimerkit kertovat paremminkin siitä, että ravitsemustiede on kykenevä tutkimaan monimutkaisia vuorovaikutussuhteita. Eihän Pollan tietäisi kahvin ja raudan suhteesta yhtään mitään ellei tiede olisi sitä osoittanut.

Oikean ruoan puolesta on pullollaan vastaavia esimerkkejä. Pollan viittaa kerta toisensa jälkeen mitä monimutkaisimpiin ruoan ja terveyden yhteyksiin, joiden myötä päätyy kuitenkin lopulta toteamaan, ettei ravitsemustiede voi opettaa meille mitään. Tässä ajatusketjussa ei ole mitään tolkkua.

Kirjan loppua kohden käy selväksi, että väitteet rikkinäisestä tieteestä pätevät lähinnä vain silloin kun tiede on ristiriidassa kirjailijan henkilökohtaisten mieltymysten kanssa. Silloin kun tiede sattuu puoltamaan Pollanin ennakko-odotuksia, se kelpaakin tiedon lähteeksi.

Ihme kyllä myös nutritionismi näyttää kelpaavan Pollanille silloin kun se sopii hänen tarinaansa. Suhteellisen lyhyestä kirjasta yli kymmenen sivua on pyhitetty pelkkien omega-3-rasvahappojen ylistämiselle (jotka Pollanin mukaan ovat ”osoittautumassa kaikkein tärkeimmäksi ruokavaliostamme puuttuvaksi ravintoaineeksi” [s. 133]).

Kalaöljykapseleita Pollan suosittaa kaikille, jotka syövät kalaa vain harvoin, eli ilmeisesti tässä tapauksessa ”ravintoaine” kelpaa hyvin ruoan korvikkeeksi. Jokaista yli 50-vuotiasta Pollan neuvoo lisäksi ottamaan monivitamiini-hivenainetabletin päivittäin.

Lopuksi

Mutta entä jos Michael Pollan olisi oikeassa: mitä ottaa tieteen tilalle? Pollanilla tuntuu olevan tarjota vain uskomuksia, ”tervettä järkeä” ja perinteitä. On hyvin tiedossa mihin se johtaa – ei kiitos. Nautin kyllä jatkossakin ruoan ruokana, mutta haluan myös ymmärtää siitä jotain. Se että tiede ei pysty tässä ja nyt vastaamaan kaikkiin kysymyksiini ravinnosta ei tarkoita sitä, että olisin halukas hylkäämään koko tieteen.

”Syö ruokaa. Sopivasti. Lähinnä kasviksia.” Moni ravitsemuksen ammattilainen on ottanut tämän Michael Pollanin nerokkaan toteamuksen omakseen. Se kiteyttää kivasti hyvän ravitsemuksen perusasioita. Pollanin suusta on tosin päässyt paljon sellaistakin, missä ei ole kehumista.

Nykyaikaisissa ravitsemussuosituksissa ruoka ja ruokavaliot ovat keskiössä. Muutama vuosi sitten – kun Oikean ruoan puolesta julkaistiin – linja oli jokseenkin toisenlainen ja painotus enemmän ravintoaineissa, joskaan ei ”nutritionismissa”.

Historiaa tarkastelemalla löytyy tieteen harharetkiä, kuten transrasvat ja vähärasvaisuus, joiden osalta Pollanin esittämä kritiikki on aiheellista. Oikean ruoan puolesta ei kuitenkaan tyydy kritisoimaan näitä harharetkiä vaan yrittää haukata kerralla suuremman palan. Lopputuloksena on tarina ilmiöstä, jota ei oikeastaan ole edes olemassa.

Kirjan suurin ironia piilee lopulta siinä, että vaikka Oikean ruoan puolesta siteeraa toistuvasti ravitsemustieteen tuottamaa tietoa, päätyy Pollan johtopäätökseen: ”Itse en luottaisi niin lujasti ravitsemustieteeseen, kun siitä ei ole tähänkään asti ollut meille suurta hyötyä” (s. 143).